torstai 12. joulukuuta 2013

Sieltähän se saapuikin...

...Ystäväni kaihomieli meinaan. Rupesinkin jo ihmetteleen, kun sitä ei ole näkyny eikä kuulunu, vaikka joka vuosi joulun alla se tulee kyläileen. Faktahan on se, että tää mun niin ihanaksi hehkuttama joulunaika, on ikävä kyllä myös kaikkein kipein aika vuodesta. Ollu viimeisen 7 vuotta. Nimittäin isään ja äitiin liittyen. Olen yrittänyt minimoida porukoista kirjoittamisen parhaani mukaan täällä. En tiedä, ajatteletteko ruudun toisella puolella niin, mutta jotenkin itsestä tuntuu, että niistä kirjoittelu on jotenkin itsesäälissä kierimistä...? Koska enhän mä suinkaan ole ainoa jonka vanhemmat kurkkii pilven reunalta, miksi tehdä siitä niin isoo numeroa? Nyt koitan muuttaa joka tapauksessa itseltäni tuon asenteen, koska tää voi olla hyvinkin terapeuttista jutustella porukoista, vaikkei ketään muuta se kiinnostaisikaan, mutta itselle saattaa olla hyväksi.

Kuten edellisessä postauksessa mainitsinkin, olen kuunnellut Jari Sillanpään (Ja minkähän ihmeen takia meinasin ensin kirjoittaa Jari Tapion....????) joululevyä. Levyllä on lapsuusjoulut (Säv. Kassu Halonen san. Vexi Salmi) kappale, jonka kertosäe erityisesti aiheuttaa mussa suuria tunteita:

Voi miten paljon siitä mä antaisin,
Jos lapsuusjouluun löytäisin tien.
Kotiin vanhemmille kynttilät kantaisin,
Ne jotka nyt haudalle vien.



Nih. Että arvatkaa vaan, onko kulunu nenäliinoja, ja silti pitää yhä uudelleen ja uudelleen kuunnella sitä. Se jos mikä on terapeuttista. Vexi Salmi on kyllä semmonen kaveri, että sen sanoituksista mä tykkään. Kerran olen Vexin päässyt tapaamaan ja pari sanaa vaihtamaan, niin mukava ja sympaattinen kuva hänestä jäi.

Joka tapauksessa, omista lapsuusjouluista itsellä on lämpimät muistot. Vähän ennen joulua kun kinkku paistettiin, se vietiin kellariin kylmävarastoon jemmaan ja meillä oli iskän kanssa tapana mennä sieltä aina äidiltä salaa maisteleen pieniä palasia. Muutenkin joulupöytään oleellisesti kuului joululaatikot: lanttu, peruna ja porkkana sekä tottakai rosolli. Pakko tunnustaa, etten ihan mielessäni muista kirkkaita mielikuvia, mutta erittäin vahva tunne jäänyt mieleen siitä ihanasta joulupöydästä. Ja se joulun tuoksu. Jotenkin tuntuu, että sen jälkeen kun yhteiset joulut oli ohitse (Ja ehkä myös pari viimeistä yhdessä oltua joulua.), semmoinen tietynlainen joulun tuoksu on puuttunut. Tänä vuonna tuli ensimmäistä kertaa vuosiin semmoinen tuoksu-muistoyhtymä, kun ostettiin hyasintti meille. Se ei ehkä pelkästään sitä selitä, koska oonhan mä noita hyasintteja muuallakin nuuskutellut näinä "välivuosina". Ehkäpä sitä on osannut alkaa taas nauttiin eri tavalla, vapautuneemmin joulusta (Niinkuin kaikesta muustakin, mihin isä ja äiti on jotenkin liittyneet). Ehkä pikku hiljaa on oppinut päästään irti siitä vanhan "hyvän ajan" kaipuusta, muttei silti kuitenkaan. Menee taas omankin hilseen yli tän jutun juoni.



Tässä kirjoittaessa tuli semmoinen mielenkiintoinen flashback, että sainkohan mä jokusen joulun elämäni alussa omenan aina joululahjaksi, mutta se perinne katkaistiin kun meikäläisellä todettiin paha omppuallergia...? Muistelenkohan mää ny ihan omiani, vai olikohan tommonenki juttu mukana...No, ei voi tietää. Sen ainakin muistan, että mua ei turhan paljoilla lahjoilla hemmoteltu, ei se sinällään koskaan haitannut / haittaa edelleenkään, mutta olihan se ihan kauhee juttu, kun joulun jälkeen huomas, että kaveri oli saanu värivaahto-barbien tai hulahula-barbien..! Ja oishan se ollut kiva, ettei niissä harvoissa paketeissa olisi aina 50 % ollu pehmeitä paketteja ;) Pehmeistä paketeista on kyllä jääny joku trauma mulle, ehkä sen takia en halua hirveemmin lähinaperoille semmoisia ostella. Haluan olla kiva täti ja antaa kovia paketteja, koska ne on ne kovimmat jututkin. Voiko oikeesti kukaan olettaa, että poika 5 v on innoissaan uusista kollarihousuista (Ellei nyt satu oleen jotkut sika päheet  Salama McQueen pökät), kun on toivonut autorataa...? Eikä siinä kohtaa kyllä hirveesti lohduta niiden käytännöllisyys ja hyödyllisyys.

Itselle ei enää tän ikäisenä tärkeintä todellakaan ole itse saadut lahjat. Nykyään on oikeesti hienompi tunne ostaa ja suunnitella muiden lahjoja, kuin vartoilla mahdollisia omia. Mutta en oikeesti tykkää yhtään siitäkä tyylistä että: "Ei missään nimessä lahjoja, tärkeintä vaan on tunnelma ja yhdessä olo..." Ja kuitenkin ollaan sitten niin mielissään, ja "ihmeissään" kun jotain saa. Joo, se tunnelma ja yhdessä olo on ehkä se tärkeämpi ja olennaisempi juttu, mutta ei nyt ruveta silti liian tekopyhiksi. Vaikka mulle sanotaan, ettei lahjoja hommata tänä vuonna, niin haluan silti ostaa/tehdä muille, kuitenkin tietäen ettei välttämättä itse saa mitään.  Antamisen ilo on oikeesti ihana tunne.

  Liiallinen korostaminen joulusta kulutusjuhlana järsii mua. Mitä sitten? Musta on ihana hommata ihmisille jotain kivaa, koska yleensä se piristää mieltä kummasti kun joku muistaa. Vaikka edes konvehtirasialla. Ei sen tarvi mitää ihmeellistä ja kallista olla, mutta se, että muistaa jotenkin. Eikä nyt ole kyse koko suvun ja tuttavapiirin muistamisesta, vaan niiden, joiden kanssa joulua viettää. Se on kohtelias ele. Ja muutenkin, kun suomalaiset on niin pirskatin huonoja näyttämään mitään tunteitaan (Niiden negatiivisten tunteiden esittely on kyllä poikkeus...), niin joku pieni muistaminen on monelta osoitus välittämisestä. Tottakai on tilanteita, jolloin oikeesti on lähes tulkoon mahdotonta ostella lahjoja, esim. polttava rahapula tms. Mutta ei sekään ole oikeesti este. Jos haluaa muistaa jotakuta, niin voi vaikka tehdä käpylehmiä tai jotakin! JA NYT, mä tiedän, että eräät tietyt henkilöt saattaa repeillä, ja repeileekin, siellä ruudun toisella puolella mun käpylehmille!! Eräs aiempi joulu menin nerokkaana sanomaan ton käpylehmä jutun ääneen tätini kotona, niin enkö mä aattona sitten saanutkin useamman paketin ja niistähän paljastui, mitäs muutakaan: KÄPYJÄ! :D No, ne oli vallan hyödyllisiä, ne koristaa nykyisin meidän joulukuusta. Ja siitä on saanut useammaksi vuodeksi hyvät naurut ja muistot. Oiva osoitus pienen lahjan mittaamattomasta arvosta ;) Repikää siitä!

Miten ihmeessä tässä näin kävi, aloitin tekstin kauheen vakavalla ja tunteellisella tavalla, ja yhtäkkiä huomaan kirjoittavani lahjojen tärkeydestä ja räkättäväni täyteen ääneen täällä kävyille. Voi voi, koittakaa kestää. No, ei se niin vakavaa ole, tämmöinen mää vaan oon :) Iskä ja äitekin todennäköisesti naureskelis mun jutuille tällä hetkellä. Vaikka meillä välillä raivottiin ja huudettiin niin, että korvat soi, kyllä meillä vaan niin paljon naurettiinkin. Oon onnellinen, että opin sen taidon jo lapsena. Erityisesti se, että osaa nauraa itselleen ja omille kömmähdyksilleen on iso etu. Monet synkätkin asiat muuttuu siedettävämmäksi, kun niistä vääntää mustaahuumoria, niin se vaan on. Nauru parantaa ja PALJON. Aihe, millä teksti alkoi, muuttui suureksi iloksi ja nauruksi lopulta. Siinä sen taas näki.

Jatketaan suupielet korvissa joulun odottamista. Jos meinaa iskee stressi ja kiire, lyökää koko homma läskiksi ja naurakaa itsellenne. Se keventää sydämen painoa ja hölläää vannetta pään ympärillä. Uskokaa huviksenne!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti